Ostin lehden

"Neulekahvila New Yorkissa", houkutteli, suorastaan huusi ja pakotti ostamaan. Rakastan New Yorkia, tahdon ja menen sinne uudestaan.

Joku päivä

Ihana ajatus, oma neulekahvila!

Joku päivä?

Kävime eilen Nonnan ja äitini kanssa mummimme "lankakaupassa". Ihania lankoja saimme. Mummi rakastanut nuorempana neulomista ja virkkausta. Ja hamstrannut lankoja, suuriakin eriäkin. Nyt dementia vienyt sen taidon ja ilon. Miten surullista. Nyt me jatkamme näiden lankojen elämää. Ja näköjään sitä hamstraamista. Se on sukuvika. Lankoja, kankaita, kippoja ja kuppeja. Kaikkea ihanaa.

Hiukan jäi kylläkin pahamieli eilisestä vierailusta. Mummi oli oikein hyväntuulinen ja tunnisti meidät. Virkeä, vaikka vanhuuttaan väsynyt, mutta jaksoi seurustella. Hoitaja kävi päiväkäynnillä juuri kun olimme "lankakaupan" levittäneet ja ihastelimme sävyjä ja lankoja. Siinä touhua katsellessa, tokaisi tämä hoitaja, mummin ollessa vieressä, että oletteko ennakkoperintöä ottamassa! Siis järkyttävää.

Meidän mummi on aina antanut meille kaikkea. Halunnut antaa. Hänellä on yksi huone joka täynnä kirjoja, ja aarteita. Pienestä lapsesta asti olemme saaneet sieltä jotain. Ja jos ei löytynyt mitään, kävi mummi penkomassa kaappejaan ja johan löytyi jotain ihanaa. Kävimme usein Helsingissä fazerilla jätskillä ja stokkalla ostoksilla. Ja aina saimme jotain mukaan. Tiedän mummimme nauttineen näistä hetkistä ja antamisen riemusta.

Nyt tämä vieras ihminen, tuli meidän mummin kotiin ja kehtasi näin sanoa. Hän ei tunne meitä eikä meidän mummia. Näin ei sanota vanhan, eikä kenenkään muun ihmisen kuullessa. En ikinä ole pitänyt perintöasioista leikkiä laskemisesta. Enkä tule pitämään.